Muuttuva todellisuus.

Meillä tapahtuu kummia. Joku on asentanut pyykinpesukoneeseen vaatteiden kutistusohjelman ja vaihtanut normipeilit Naurutalon peileiksi. Ei kai muuten ole mitenkään mahdollista, että viime kesän suosikkivaatteet ovat tiukkoja vyötäröltä, ahtaat rintojen kohdalta ja miten noiden lempicaprienkin takamuksen saumat natisee liitoksissaan?? Ja peileistä (miten niitä voikin olla niin joka paikassa?) katsoo vastaan ihan vieraat kasvot. Harmaat, buldoggiposkiset kuulaiden punaposkisten kasvojen sijaan. Suunympärys on täynnä juonteita kuin olisin ollut vuosikausia tiukkailmeinen täti ja elottomat silmät lähettävät säikeitä ympäri kasvoja.

Liioittelenko? No en. Mutta, olen synnyttänyt vauvan kolme kuukautta sitten. Ja kolme muuta kahdeksanvuoden sisällä. Samaan aikaan rekisteriin on kertynyt ikävuosia ja palautuminen KAIKESTA hidastunut niiden myötä.

On vaan hyväksyttävä että joudun puhumaan menneinä aikoina: silloin kun painoin 48 kg (kyllä, olen painanut niinkin vähän, koskaan en paljasta minä vuonna mutta kehaistakoon että jo kotoa muuttamisen jälkeen), silloin kun jaksoin juhlia aamuun asti (jaksan ehkä nytkin, jaksan kannella vauvaa pikkutunneille asti mutta seuraavana aamuna en lähde enää uuteen nousuun) ja ehostukseksi riittää ripsiväri. Hah! Mutta saa luvan riittää, ripsivärinlaitto on arkeni luxusta. Vaikka äitini tätä kritisoikin. Hän ei ymmärrä miksi pitää joka aamu laittaa sitä ripsiväriä. Hän ei ymmärrä että se riittää arkeni piristämiseksi, parantaa mieltäni ohivilahtavista peilikuvista. Kun sitä hiuskuontaloaankaan ei kuriin saa kuin ponnarille. Kampaajalle ei ole nyt aikaa. Väri on tällä hetkellä kuin kampaamon värikartta, kaikki sävyt nähtävissä mutta hei, nyt on kesä ja aurinko paahtaa sitä joka tapauksessa.

Vartaloni muokkautunee johonkin ajan myötä. Olen luvannut aloittaa liikunnan syksyllä, kun on viileämpää. Olen luvannut tarkistaa ruokavalioni syksyllä, kun ei ole enää kesäherkkuja tarjolla. Tai ainakin viineistään ennen joulua. Tai sitten kun imetys vähenee. Enhän toki halua lopettaa maidontuotantoani. Siihen asti myöskin käytän rumia rintaliivejä jotka puen päälleni mieheltänikin salaa ettei se viimeinen romantiikanhippunen kuole. Hajuvedeksi riittää maito ja vauvanpuklu. Vartaloni tulee luultavasti jäämään muumimaisen pehmeäksi mutta kyllä sen johonkin vaatekokoon täytyy mahtua. Liikkumaan alan tolkusti sitten kun alakerrassa tuntuu siltä että tavara pysyy paikallaan kun otan muutaman riskimmän askeleen. Ja tämä oli lääkärin määräys.

Siihen asti vedän kylällä jokaisen näyteikkunan kohdalla vatsani sisään.

Niinpä katselen terassilta ihaillen salaa kun naapurini lähtee norjin vartaloin ja kepein askelluksien lenkille. Ja otan uuden palan valmistamaani herkullista mansikkajäädykettä.