On taas se aika vuodesta kun marjahuuma puhkeaa valloilleen. Pusikot heiluvat metsävadelmien saalistajista, suot odottavat vaiti vaanien silmäkkeisiinsä lakkojen loitsimia poimijoita, tienvarret täyttyvät autoista mustikkamaiden tienoilta, ei saa rauhaa hirvi, ei karhu, eikä allekirjoittanut.
Tähän aikaan vuodesta alan vältellä tietoisesti ihmisiä. En osaa keskustella "marjaa". En osaa ennakoida mansikkakiloja pakastimeen, en mittaile mustikkamäärää laaksossa tai kukkulalla. Ja uskallanko tunnustaa...en edes pdä lakkoista. Tai pidän vähän, lakkahillossa. Ja siitäkin vain ja ainoastaan juustoleivän päällä. Vadelmatkin kiehtovat vain siksi etten ymmärrä miksi ihmiset viehtyvät niiden hampaisiin tarttuvista siemenistä ja joka marjasta kurkkivasta toukasta. Siis yök.
Arvelen olevani jo tarpeeksi vanha tunnustaakseni että olen vanhan kansansanonnan mukaisesti ennemminkin mies enkä marjanpoimija. Kauhun sekaisin tuntein muistelen marjastusreissuja vanhempien kanssa. Kun olit saanut poimittua sen pakkosankollisen ja raahustit autolle kodinlämpöiset ikkunat mielessä, heilautti äiti takakontin auki ja ta-daa, siellähän oli saavi johon sankot tyhjennettiin ja eikun takaisin metsään. Olen myös vaeltanut lakkasuolla useamman kilometrin kun kukaan uskoisi. Olen piikittänyt itseäni villivadelmiin ja kirkunut sammakkoja ja sisiliskoja mansikkamaalla.
Lapset, mikä ihana syy, opetella uudestaan marjastamisen jalo taito. Vähän niinkuin hiihtäminen, aloitetaan pikkupikkuhiljaa, poimitaan mustikoita vaikka mukillinen ja pidetään koko ajan mielessä kirkkain johtotähti: hyvät eväät. Ja metsästä saa poistua heti kun ensimmäinen lapsi avaa suunsa valitukseen. Kyllä, tämä marjastaminen sopii minulle.
Syön toki marjoja mielelläni, leivon ja laitan. Häpeillen ja punastellen tunnustan että marjahommat tulee vielä kuin manulle illallinen, kiitos marjakuumeen riivaamien mummujen. Ei kait niitä vastaan uskalla ruveta marjastamaankaan, suuttuvat vielä. Toki olen loputtoman kiitollinen jokaisesta mansikkalaatikosta, mustikkarasiasta ja puolukkapussista ja arvostan suunnattomasti moista vaivannäköä.
Vaikka marjakuume tuskin minuun koskaan nousee, siitä pidän kiinni, että ensimmäiset marjasoseet mitä vauvamme maistaa on aitoa tavaraa metsästä. Ja ne marjat lupaan poimia itse.
torstai 25. heinäkuuta 2013
keskiviikko 10. heinäkuuta 2013
Ostin kun halvalla sain.
Jäätyäni äitiyslomalle oli sanomattakin selvää, että tulot tippuvat joten myös menojen oli tiputtava. Ellen halua siippani tekevän työtä vuorokauden ympäri. Ja varmistettakoon että en halua.
Säästeliäisyyden tavoittelusta tuli minulle elämäntavoite. Lakkasin haaveilemasta ripsien pidennyksistä, rakennekynsistä ja hiuspidennyksistä...Kyllä, se tulee olemaan säästöä kun en edes ajattele niitä, uskokaa pois. Ruokamenoissa on helppo tinkiä ja tingittäköön lisää ettei ostella ykskaks suklaapatukoita niin voisi se kadonnut vartalokin löytyä. Ja vaatteitahan en tarvitse, niitä on kaapillinen sitten kun mahdun niihin.
Mutta lapset, nehän tarvitsee vaatteita. Tuntuu että lisäsenttejä tulee joka yö ja eilinen paita onkin kutistunut yön aikana. Olisin innokas kirpputorien kiertäjä ellei joka ainoalle kirpputorille täällä ole mahdoton päästä vaunujen kanssa! Mutta, olen löytänyt mekan, oi, huuto.netin! Tuon merkkivaatteidenkin pysyvän outletin!
Miten kätevää imettäessä, vaunuja työntäessä ( syödessä, vessassa...) on selailla huuto.netin houkutuksia.
Nyt jos joku ajattelee, että tämähän kiva säästövinkki ja kivaa omaa aikaa niin UNOHDA SE! Huuto.netti on paholaisen ylläpitämä pakko-oireita aiheuttava yhteisö josta et pääse erkanemaan edes yön pimeinä tunteina! Liukaskielisen käärmeen tavoin se loitsii sinut välttämättä haluamaan juuri sen mekon jota joskus uutena katselit ja joka on nyt huuto.netissä ja sen siis täytyy olla halpa. Harhaanjohtajan tavoin se sokaisee silmäsi näkemästä totuutta että sielläkin näistä merkkivaatteista saa maksaa melkein uuden hinnan, ellei ole valveutunut ostelija. Se nostaa verenpainettasi ja sydämmensykkeesi hengenvaarallisille tasoille odottaessasi huudon päättymistä. Se piinaa sinua öisinkin ettei joku vaan nyt mene huutamaan enempää!
Miksi sitten kirjaudun uskollisesti joka päivä sinne? No, olenhan itsekin siellä myyjänä. Roope Ankaksi en tällä kaupanteolla tule koskaan päätymään mutta se mitä kaupan menee, hyvä on, ne on poissa varastonnurkista ja ne mitä tilalle huutelen, no, katsokaa nyt tätäkin, kuka voisi vastustaa?
Ostin kun halvalla sain.
Säästeliäisyyden tavoittelusta tuli minulle elämäntavoite. Lakkasin haaveilemasta ripsien pidennyksistä, rakennekynsistä ja hiuspidennyksistä...Kyllä, se tulee olemaan säästöä kun en edes ajattele niitä, uskokaa pois. Ruokamenoissa on helppo tinkiä ja tingittäköön lisää ettei ostella ykskaks suklaapatukoita niin voisi se kadonnut vartalokin löytyä. Ja vaatteitahan en tarvitse, niitä on kaapillinen sitten kun mahdun niihin.
Mutta lapset, nehän tarvitsee vaatteita. Tuntuu että lisäsenttejä tulee joka yö ja eilinen paita onkin kutistunut yön aikana. Olisin innokas kirpputorien kiertäjä ellei joka ainoalle kirpputorille täällä ole mahdoton päästä vaunujen kanssa! Mutta, olen löytänyt mekan, oi, huuto.netin! Tuon merkkivaatteidenkin pysyvän outletin!
Miten kätevää imettäessä, vaunuja työntäessä ( syödessä, vessassa...) on selailla huuto.netin houkutuksia.
Nyt jos joku ajattelee, että tämähän kiva säästövinkki ja kivaa omaa aikaa niin UNOHDA SE! Huuto.netti on paholaisen ylläpitämä pakko-oireita aiheuttava yhteisö josta et pääse erkanemaan edes yön pimeinä tunteina! Liukaskielisen käärmeen tavoin se loitsii sinut välttämättä haluamaan juuri sen mekon jota joskus uutena katselit ja joka on nyt huuto.netissä ja sen siis täytyy olla halpa. Harhaanjohtajan tavoin se sokaisee silmäsi näkemästä totuutta että sielläkin näistä merkkivaatteista saa maksaa melkein uuden hinnan, ellei ole valveutunut ostelija. Se nostaa verenpainettasi ja sydämmensykkeesi hengenvaarallisille tasoille odottaessasi huudon päättymistä. Se piinaa sinua öisinkin ettei joku vaan nyt mene huutamaan enempää!
Miksi sitten kirjaudun uskollisesti joka päivä sinne? No, olenhan itsekin siellä myyjänä. Roope Ankaksi en tällä kaupanteolla tule koskaan päätymään mutta se mitä kaupan menee, hyvä on, ne on poissa varastonnurkista ja ne mitä tilalle huutelen, no, katsokaa nyt tätäkin, kuka voisi vastustaa?
Ostin kun halvalla sain.
maanantai 8. heinäkuuta 2013
Muuttuva todellisuus.
Meillä tapahtuu kummia. Joku on asentanut pyykinpesukoneeseen vaatteiden kutistusohjelman ja vaihtanut normipeilit Naurutalon peileiksi. Ei kai muuten ole mitenkään mahdollista, että viime kesän suosikkivaatteet ovat tiukkoja vyötäröltä, ahtaat rintojen kohdalta ja miten noiden lempicaprienkin takamuksen saumat natisee liitoksissaan?? Ja peileistä (miten niitä voikin olla niin joka paikassa?) katsoo vastaan ihan vieraat kasvot. Harmaat, buldoggiposkiset kuulaiden punaposkisten kasvojen sijaan. Suunympärys on täynnä juonteita kuin olisin ollut vuosikausia tiukkailmeinen täti ja elottomat silmät lähettävät säikeitä ympäri kasvoja.
Liioittelenko? No en. Mutta, olen synnyttänyt vauvan kolme kuukautta sitten. Ja kolme muuta kahdeksanvuoden sisällä. Samaan aikaan rekisteriin on kertynyt ikävuosia ja palautuminen KAIKESTA hidastunut niiden myötä.
On vaan hyväksyttävä että joudun puhumaan menneinä aikoina: silloin kun painoin 48 kg (kyllä, olen painanut niinkin vähän, koskaan en paljasta minä vuonna mutta kehaistakoon että jo kotoa muuttamisen jälkeen), silloin kun jaksoin juhlia aamuun asti (jaksan ehkä nytkin, jaksan kannella vauvaa pikkutunneille asti mutta seuraavana aamuna en lähde enää uuteen nousuun) ja ehostukseksi riittää ripsiväri. Hah! Mutta saa luvan riittää, ripsivärinlaitto on arkeni luxusta. Vaikka äitini tätä kritisoikin. Hän ei ymmärrä miksi pitää joka aamu laittaa sitä ripsiväriä. Hän ei ymmärrä että se riittää arkeni piristämiseksi, parantaa mieltäni ohivilahtavista peilikuvista. Kun sitä hiuskuontaloaankaan ei kuriin saa kuin ponnarille. Kampaajalle ei ole nyt aikaa. Väri on tällä hetkellä kuin kampaamon värikartta, kaikki sävyt nähtävissä mutta hei, nyt on kesä ja aurinko paahtaa sitä joka tapauksessa.
Vartaloni muokkautunee johonkin ajan myötä. Olen luvannut aloittaa liikunnan syksyllä, kun on viileämpää. Olen luvannut tarkistaa ruokavalioni syksyllä, kun ei ole enää kesäherkkuja tarjolla. Tai ainakin viineistään ennen joulua. Tai sitten kun imetys vähenee. Enhän toki halua lopettaa maidontuotantoani. Siihen asti myöskin käytän rumia rintaliivejä jotka puen päälleni mieheltänikin salaa ettei se viimeinen romantiikanhippunen kuole. Hajuvedeksi riittää maito ja vauvanpuklu. Vartaloni tulee luultavasti jäämään muumimaisen pehmeäksi mutta kyllä sen johonkin vaatekokoon täytyy mahtua. Liikkumaan alan tolkusti sitten kun alakerrassa tuntuu siltä että tavara pysyy paikallaan kun otan muutaman riskimmän askeleen. Ja tämä oli lääkärin määräys.
Siihen asti vedän kylällä jokaisen näyteikkunan kohdalla vatsani sisään.
Niinpä katselen terassilta ihaillen salaa kun naapurini lähtee norjin vartaloin ja kepein askelluksien lenkille. Ja otan uuden palan valmistamaani herkullista mansikkajäädykettä.
Liioittelenko? No en. Mutta, olen synnyttänyt vauvan kolme kuukautta sitten. Ja kolme muuta kahdeksanvuoden sisällä. Samaan aikaan rekisteriin on kertynyt ikävuosia ja palautuminen KAIKESTA hidastunut niiden myötä.
On vaan hyväksyttävä että joudun puhumaan menneinä aikoina: silloin kun painoin 48 kg (kyllä, olen painanut niinkin vähän, koskaan en paljasta minä vuonna mutta kehaistakoon että jo kotoa muuttamisen jälkeen), silloin kun jaksoin juhlia aamuun asti (jaksan ehkä nytkin, jaksan kannella vauvaa pikkutunneille asti mutta seuraavana aamuna en lähde enää uuteen nousuun) ja ehostukseksi riittää ripsiväri. Hah! Mutta saa luvan riittää, ripsivärinlaitto on arkeni luxusta. Vaikka äitini tätä kritisoikin. Hän ei ymmärrä miksi pitää joka aamu laittaa sitä ripsiväriä. Hän ei ymmärrä että se riittää arkeni piristämiseksi, parantaa mieltäni ohivilahtavista peilikuvista. Kun sitä hiuskuontaloaankaan ei kuriin saa kuin ponnarille. Kampaajalle ei ole nyt aikaa. Väri on tällä hetkellä kuin kampaamon värikartta, kaikki sävyt nähtävissä mutta hei, nyt on kesä ja aurinko paahtaa sitä joka tapauksessa.
Vartaloni muokkautunee johonkin ajan myötä. Olen luvannut aloittaa liikunnan syksyllä, kun on viileämpää. Olen luvannut tarkistaa ruokavalioni syksyllä, kun ei ole enää kesäherkkuja tarjolla. Tai ainakin viineistään ennen joulua. Tai sitten kun imetys vähenee. Enhän toki halua lopettaa maidontuotantoani. Siihen asti myöskin käytän rumia rintaliivejä jotka puen päälleni mieheltänikin salaa ettei se viimeinen romantiikanhippunen kuole. Hajuvedeksi riittää maito ja vauvanpuklu. Vartaloni tulee luultavasti jäämään muumimaisen pehmeäksi mutta kyllä sen johonkin vaatekokoon täytyy mahtua. Liikkumaan alan tolkusti sitten kun alakerrassa tuntuu siltä että tavara pysyy paikallaan kun otan muutaman riskimmän askeleen. Ja tämä oli lääkärin määräys.
Siihen asti vedän kylällä jokaisen näyteikkunan kohdalla vatsani sisään.
Niinpä katselen terassilta ihaillen salaa kun naapurini lähtee norjin vartaloin ja kepein askelluksien lenkille. Ja otan uuden palan valmistamaani herkullista mansikkajäädykettä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)