On taas se aika vuodesta kun marjahuuma puhkeaa valloilleen. Pusikot heiluvat metsävadelmien saalistajista, suot odottavat vaiti vaanien silmäkkeisiinsä lakkojen loitsimia poimijoita, tienvarret täyttyvät autoista mustikkamaiden tienoilta, ei saa rauhaa hirvi, ei karhu, eikä allekirjoittanut.
Tähän aikaan vuodesta alan vältellä tietoisesti ihmisiä. En osaa keskustella "marjaa". En osaa ennakoida mansikkakiloja pakastimeen, en mittaile mustikkamäärää laaksossa tai kukkulalla. Ja uskallanko tunnustaa...en edes pdä lakkoista. Tai pidän vähän, lakkahillossa. Ja siitäkin vain ja ainoastaan juustoleivän päällä. Vadelmatkin kiehtovat vain siksi etten ymmärrä miksi ihmiset viehtyvät niiden hampaisiin tarttuvista siemenistä ja joka marjasta kurkkivasta toukasta. Siis yök.
Arvelen olevani jo tarpeeksi vanha tunnustaakseni että olen vanhan kansansanonnan mukaisesti ennemminkin mies enkä marjanpoimija. Kauhun sekaisin tuntein muistelen marjastusreissuja vanhempien kanssa. Kun olit saanut poimittua sen pakkosankollisen ja raahustit autolle kodinlämpöiset ikkunat mielessä, heilautti äiti takakontin auki ja ta-daa, siellähän oli saavi johon sankot tyhjennettiin ja eikun takaisin metsään. Olen myös vaeltanut lakkasuolla useamman kilometrin kun kukaan uskoisi. Olen piikittänyt itseäni villivadelmiin ja kirkunut sammakkoja ja sisiliskoja mansikkamaalla.
Lapset, mikä ihana syy, opetella uudestaan marjastamisen jalo taito. Vähän niinkuin hiihtäminen, aloitetaan pikkupikkuhiljaa, poimitaan mustikoita vaikka mukillinen ja pidetään koko ajan mielessä kirkkain johtotähti: hyvät eväät. Ja metsästä saa poistua heti kun ensimmäinen lapsi avaa suunsa valitukseen. Kyllä, tämä marjastaminen sopii minulle.
Syön toki marjoja mielelläni, leivon ja laitan. Häpeillen ja punastellen tunnustan että marjahommat tulee vielä kuin manulle illallinen, kiitos marjakuumeen riivaamien mummujen. Ei kait niitä vastaan uskalla ruveta marjastamaankaan, suuttuvat vielä. Toki olen loputtoman kiitollinen jokaisesta mansikkalaatikosta, mustikkarasiasta ja puolukkapussista ja arvostan suunnattomasti moista vaivannäköä.
Vaikka marjakuume tuskin minuun koskaan nousee, siitä pidän kiinni, että ensimmäiset marjasoseet mitä vauvamme maistaa on aitoa tavaraa metsästä. Ja ne marjat lupaan poimia itse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti