Sinä päivänä satoi vettä.

Kesällä on kivaa.

Silloin kun ei sada.

Ei ainakaan tuossa määrin, taivaalta ihan maahan asti. Ja koko päivän.

Aamupäivällä äiti oli positiivisen orjentoitunut: Hei, sataa vettä! Voidaan lukea kirjoja ja pelata lautapelejä! Lapset innostuivat. Paitsi vauva. Lapset alkoivat puuhakkaina valita kirjoja ja kiistelivät hyvässä hengessä lautapeleistä. Vauva päätti kärsiä vatsavaivoista, jostain jota äiti joskus söi ja alkoi parkua.

Puoleen päivään mennessä lapset kiipeili seinille, tappelivat turhautuneina ja levittelivät leluja kaikkialle. Siis kaikkialle. Vauva parkui ja äiti työnteli sitä vaunuissa kaatosateessa luetellen mielessään kaikki osaamansa kirosanat. Ei edes uusi hieno sadesuoja pelastanut tilannetta. Herttaisesta perheyhteisöstä oli tullut mörököllimaa.

Kylään tullut täti-ihminen huomasi ahdingon ja varmisti loppuillan jouhevuuden lupaamalla lapset hyvähermoisen siippansa mukaan sirkukseen. Ei luettu kirjoja, ei pelattu lautapelejä ja vauva parkui mutta sirkukseenmenoa kiristysvälineenä käyttäen äiti sai lapset siivoamaan jälkensä, syömään ja harjaamaan hiuksensa. Omasta ulkonäöstään viis, hänhän hoitaisi parkuvaa vauvaa, kanteleisi, hyssyttäisi, hieroisi masua ja mulkoilisi muuta maailmaa kun ei muuhun pystyisi.

Lapset lähtivät posket innosta punaisina hehkuen sirkukseen, vauva parkumisensa jälkeen tissutteluun uinahti ja nukkui vaunuissa reilun pari tuntia. Äiti istui huokaisten terassinrappusilla ihan hiljaa.

Ja ilta- aurinko paistoi puiden oksien lomasta.

•